Koville ottaa, uskomattoman koville. Mutta olen ollut niin käpertynyt omaan suruuni etten ole muistanut että meillä kärsii muutkin. Eilen ihan säikähdin kun Tapio murtui  ikävästään ja Lissu... ensin näytti siltä ettei Lissu edes huomaa kaverin olevan poissa. Mutta eilisen illan aikana huomattiin koiran olevan kuitenkin hukassa ilman kaveria. Tänään ei meinattu päästä töihin lähtemään kun Lissu väkisin olisi tunkenut mukaan. Jouduin ihan työntämään koiran pois että saatiin ovi kiinni. Se ei haluaisi jäädä yksin. Ajattelin pyytää anopilta koiraa lainaksi, vaikka viikoksi, jottei Lissun tarvitsisi olla yksin. Anopin Didi-tyttö on jo 10-vuotias, leikkikaveriksi siitä ei ole, mutta Didi on lupsakka ja Lissulle tuttu kaveri ja mielestäni tilanteeseen sopiva seuraneiti. Toivottavasti suostuvat.

Ihmiset ovat ottaneet osaa suruumme, ihmiset joita ei edes tunneta, olen enemmän kun kiitollinen kaikille ymmärryksestä. Asiasta puhuminen ja kirjoittaminen helpottaa oloa. Tää on varmaan niitä asioita jonka vain koiraihmiset ymmärtää.

Mutta... elämän on jatkuttava, Pipsa ja Lissu kaipaavat huoltajaa, töissä täytyy käydä. Jossain vaiheessa ehkä asian hyväksyy ja pystyy kääntämään niin päin  " miten onnekkaita olimme kun tuo suuri persoona eli juuri meidän luona oman lyhyen mutta toimeliaan elämänsä"   ...mutta siihen saakka haluan käyttää vielä aikaani suremiseen.

Paten kanssa käväistiin keväällä 2006 valokuuvaajalla, joka otti ihania kuvia Patesta. Kysyin sähköpostilla lupaa julkaista kuvat, ja jos lupa tulee, laitan kuvat tänne.